Peilissä näkyi valkea varjo ja minä olin seinää vasten punaisessa, kiiltävänpunaisessa ja tahmeassa yöpaidassa ja kuului naurua, joka ei tullut minusta, enkä minä ollut peilissä se olit sinä, ja minun punainen yöpaitani piteni, se valui nilkoille, levisi lammikkona jalkojen ympäri ja siihen minä hukkuisin, paksuun ja punaiseen sillä aikaa kun ylhäällä makuuhuoneessa portaiden toisessa päässä nukkui Lauri ja sinä hänen vieressään, eikä Lauri yllättyisi lainkaan kun herättäisit hänet myöhemmin, sillä tämä olisi hänen elämänsä ja hänen valintansa ja minulla oli maksoittunut, mustanpunainen yöpaita ja sinulla olisi valkoinen yöpaita ja peilistä katsoit sinä, kaulallasi suuri ruskea syntymämerkki kuin Afrikka, ja minä olin ollut joskus kauan sitten, mutta en enää pitkään aikaan.
Tiina Lifländerin esikoisteos Kolme syytä elää (Atena 2016) muistuttaa minua eräästä toisesta esikoiskirjailijasta siinä, että teksti on niin täydellistä, niin notkahtamatonta, että se kiitää maaseututeitä kuin upea urheiluauto, jota ajaa nainen käsissään vuohennahkaiset piukkaakin piukemmat ajohansikkaat. Nainen joka tietää miten ajetaan, nainen joka tietää, mitä haluaa elämältään. Nainen kuin kolmiodraaman Helmi, joka taipuu, mutta ei taitu ja osaa vaieta, kunnes...
Liftländeriltä kiinnostavan rohkeaa tarttua esikoisessaan ajasta aikaan kirjoitettuun kolmiodraama-aiheeseen ja viedä se vielä ’50-luvulle, jolloin hän ei ollut syntynytkään. Toisaalta, mikä sen antoisampi aihe kuin kahden rakkaus samaan mausteenaan suomalaisen jälleenrakennussukupolven kuumat voileivät, iltakävelyt eli ns. näyteikkunaostokset, vihreä Palmolive ja maton hapsujen oikominen. Ne ovat kaikki mukana kuin myös se, että ikkunoista ei tule riittävän puhtaita ilman sanomalehtikäsittelyä! Sekin on aikakauden kuvaa, että Helmi on kotona, vaikka hänellä ja Laurilla ei ole lapsia. Sellaista ei kukaan noina vuosina ihmetellyt. Päinvastoin ihmeteltiin, jos jäi töihin liian kauaksi aikaa avioliittoon mentyään eli aivan kuin miehen kunnia olisi ollut elättää vaimonsa. Rouvuus oli arvostettua ja kadehdittuakin ellei se ollut itselle mahdollista. Laurilla on kuitenkin nuori sihteeri Kerttu, joka on kuin Helmin vastakohta monessa. Innostuva, nopea käänteissään, säännöistä ja normeista piittaamaton. Helmi on kuin Hitchcockin leffojen naiset: Ulkoisesti viileä, sisältä kuumaa laavaa, mutta kovalla itsehillinnällään koossa pysyvä.
Kolme syytä elää kulkee kahdessa aikatasossa eli sodanjälkeisen Suomen innostuneessa ja elämänjanoisessa ’50 –luvussa sekä nykyajassa 2003. Kertojaäänet ovat Helmin ja Kertun, mutta kirjailija pitää langat käsissään ja saamme muodostaa kuvaa muistakin kirjan henkilöistä. Jollakin tasolla Tiinan teos on kesympi mitä odotin kirjan upean nimen ja erittäin osuvan kannen ja aiheen perusteella. Odotin jotain suurta tapahtuvaksi. Koin saman kuin lukiessani Kaikki se mitä en muista eli kokoavaa kliimaksia. Jotain tulikin, mutta Liftländerin upea kirjailijaääni on sen verran hienostunut ja lyyrinen, että tarinan erikoisiakin tapahtumia piti lopulta juuri oikeaan osuneina, asiaan kuuluvina, vaikka ennalta-arvattavia ne eivät olleet. Toisaalta Tiina on juuri se Tiina, jota olen vuosikausia seurannut hänen blogissaan. Menin sinne saniaisten joukkoon juomaan sanojaan, että virkistyisin. Se tehosi aina. Niin kävi nytkin Kolme syytä elää kirjan kanssa, sillä pidin sekä Helmistä että Kertusta kuin hiukan tapettiin hukkuvasta Lauristakin ja sivuhahmot olivat herkullisia.