En suostu hylättäväksi. Minua ei karkoteta, hänet kyllä. Sidon hänet tällä limaisella köydellä, pakotan puolelleni omana syntymäpäivänäni yhdellä vastasyntyneen lokinkirkaisulla. Ja silloin, väkevän rakkauden vangitsemana, hän omistautuu minun hoitamiselleni, vapaus muuttuu kotimaan loittonevaksi rannaksi ja Trudy on minun eikä Clauden. Hän ei kykene hylkäämään minua sen enempää kuin kykenee repimään rintojaan irti ja paiskaamaan niitä yli laidan. Kyllä minäkin osaan häikäilemätön olla.
Suosikkikirjailijani Ian McEwanin Pähkinänkuori (Nutshell, Otava 2017, suomennos Juhani Lindholm) kertoo McEwanille tyypilliseen tapaan niin erikoisen tarinan, että ehkä sitä ei oikeasti ole ikinä ennen kerrottu. Tarinassa on yhteyttä Shakespearen Hamletiin mitä tulee isän haamuun, joka paljastaa Hamletin sedän käyttäneen myrkkyä päästäkseen valtaan ja kuningattaren vuoteeseen, mutta Ian vain pistää paremmaksi, sillä kertoja on tarinan naisen odottama lapsi, vielä sikiö!
Kukaan, kukaan ei voi viedä minua kuin McEwan! Älkää silti uskoko blogilegendaa, joka kertoo minun kieltäneen negatiiviset kommentit Ianista. Hän teki yhden kirjan fysiikasta ja purin poskeni rikki kiukusta, mutta nyt Ian on jälleen kultaisella tiellään ja join hänet yhdellä kulauksella reippaasti humaltuen. Mikä ihme se on kun vielä ihailen Shakespeareakin ja nyt McEwan on kuin tuonut Hamletin nykyaikaan. Kunpa hän tekisi saman Kuningas Learille...
Trudy on nainen, joka ei tajua omaa tilaansa. Hän on avioitunut runoilija John Cairncrossin kanssa ja kuuntelee toisinaan armosta pitkästyneenä Johnin lukiessa hänelle runojaan. John intoilee vain runoista, omistaan ja muiden. Toki myös vaimostaan, mutta Trudy siitä viis veisaa, sillä hänellä on mielessä köyhän miehensä varakas ja epärunollinen veli Claude. Claudessa ei ole mitään lyyristä, ei mitään viehättävää minun mielestäni, mutta Trudyn maku onkin niin outo...Hän himoaa jyystävää Claudea Johnille lasta odottavanakin. Ja John kuitenkin paitsi aidosti rakastaa vaimoaan, myös omistaa talon, jonka Trudy on päästänyt sikamaiseen kuntoon. Trudy ei ole mikään kodin hengetär, vaan juonitteleva ja mainipuloiva nainen, joka ei välitä edes syntymässä olevan lapsensa parhaasta. Senkin edestä Trudyn sisällä kehittyvä sikiö aikoo vaikuttaa tapahtumien kulkuun, sillä hän on kauhistuneena voinut seurata mitä Trudy ja Claude suunnittelevat.
Pähkinänkuori on täysin nero teos. Sille ei vain voi mitään. On kiehtovaa lähteä uusille kentille, kun oppaana on Ian McEwanin kaltainen taituri. Yleensä tykkään huonoa, jos kustantaja tekee takakansitekstissä hiukankaan paljastukseen viittaavaa, mutta lainaan vain osan Mail on Sundayn -sitaatista Pähkinänkuoresta sanottuna, koska se on niin kaunis:
"Tämä tiivis, lumoava, nokkela ja lempeän traaginen romaani on oodi inhimilliselle kauneudelle, epäitsekkyydelle ja sammumattomalle kaipaukselle."
Kyynelehtimistä...
Kuka ikinä olisikaan niin ansainnut kirjallisuuden Nobelin kuin Ian McEwan! Pähkinänkuori on vain runsas kaksisataa sivua, mutta tiivistyksen timanttia!
Kaikki tulee päättymään huonosti, ja itse talokin tuntee tuhon lähestyvän. Keskellä kesää helmikuinen myrskytuuli vääntää ja katkoo räystäiden jääpuikkoja, kuuraa päätyseinien käsittelemätöntä tiilipintaa ja riipii lappeista kattotiiliä. Kylmyys tunkee sormensa likaisten ikkunoiden rakosista, joista kitti on varissut pois, ja luikertelee sisään keittiön viemäreistä. Hytisen kylmästä. Mutta loppua ei ole näkyvissä, paha jatkuu loputtomiin, kunnes huonosti päättyminen lopulta tuntuu siunaukselta. Mitään ei unohdeta, mitään ei huuhdota pois.
En näe minkäänlaista mahdollisuutta, mitään uskottavaa tietä onneen. Kunpa en ikinä edes syntyisi...
*****
Ian McEwan Leena Lumissa
*****
Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa