Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonaldin teos Linnuntietä (The Way the Crown Flies, Tammi 2004, suomennos Kaijamari Sivill) on lukemistani tarinoista yksi pakahduttavimmista. Luin kirjan joulun verkkaisina välipäivinä lukijani Tarun suosituksesta. Luen mieluusti välillä muutakin kuin uutuuksia, joten tartuin kirjaan odottaen keskihyvää tarinaa yli 800 sivun verran. Olin valmistautunut romantiikkaan, siihen kudottuun rikokseen sekä lapsikertojaan Madeleineen. Olin valmis kohtaamaan vääryyttä, petosta, valehtelua, verta...Kukaan ei kuitenkaan varoittanut minua niistä tunnemyrskyistä, joihin tietyt maisemat, paikannimet, täydelliset isät, rikotut pikkutytöt, särjetyt nuoret miehet, keltaiset perhoset, painajaisunten labyrintit, aikuisten sokeus, eläinten silmät, loputtomat kilometrit pitkin itärannikkoa, sitten taas uusi koti kaikkien muiden jälkeen ja lopulta siitäkin tulee taas koti...kaikki asettuu paikoilleen, on gemütlich, minut vie. Saksasta tulee yhtä kaunis kieli kuin on nainen kaunis yllään miesten paita ja Mimi laulaa ”Bei mir bist du schön...”, mutta vasta sen jälkeen kun he ovat tanssineet”Unforgottable, that’s what you are...”

McCarthyn perhe on palaamassa komennukselta Saksasta. Isä Jack on ilmavoimien eversti ja Mimi on tietenkin kaiken järjestyksessä pitävä kotirouva, joka tuntee armeijan vaimonormit. Koti tehokkaasti sinne, missä on seuraava kohde, nopea, mutta kodikas asettuminen. Miehen paras on perheen paras, mikä McCarthyn perheessä on helppoa, sillä Jack ja Mimi ovat vieläkin Saksasta kaksi lasta mukanaan palatessaan hullunrakastuneita toisiinsa. Jack tuntee, että Mimi on hänen kotinsa ja Mimi saa tuskin pidettyään itseään irti komeasta, palvovasta miehestään. Mukanaan heillä on autossaan paitsi lapset, muistonsa Saksan vuosilta, alpit, herkut, monet ystävät, paljon saksan kieltä. On ’60-luvun alku ja satu on kuin alkamassa ja lentäjälle edes taivas ei ole kattona: He ovat päättäneet tehdä kaiken oikein, he ovat päättäneet saavuttaa paljon. Varjona seuraa kuitenkin kylmä sota, avaruuden valloituskilpa, taistelu kuusta, kertomus raketeista ja eräs tarina Hamelnista, vanha satu:

Hiljainen kanadalainen varuskunta Centralia ottaa sisään asettuvan McCarthyn perheen kotoisasti vastaan. Perhe asettuu ja kahdeksanvuotiaasta Madeleinesta tulee tarinan kertoja. Siinä, missä aina epäilen lapsikertojia, löysin Madeleinesta hetiJoyce Carolyn OatesinSisareni,rakkaaniSkylerin vertaisen kertojan. Hän on tarkka havannoija ja huomaa pienetkin yksityiskohdat, vaistoaa tunnelmat, näkee varjon pilkesilmissä, mutta hän on vain lapsi ja ennen kaikkea hän on isänsä tytär...Maman palvoo isoveljeä Mikea ja puhuu tämän kanssa ranskaa, Madeleine puolestaan tuskin jaksaa odottaa, että olisi jo ilta ja papa tulisi peittelemään hänet.  Papa kuuuntelee kuitenkin ehkä Kennedyn puhetta maailman pisimmästä aseettomasta rajasta...ei, nyt on jo menossa Kuuban kriisi ja vanhempien huomio on täysin kiinni sekä Kanadan että Yhdysvaltojen suunnitelmissa. Jack saattaa olla myös ajatuksissaan ja katua, että lähti mukaan korkean luokan poliittisiin salaisuuksiin, joista hän haluaisi eroon keinolla millä hyvänsä, mutta aika kuluu ja kohta on Oktoberfest –tanssiaiset upseerikerholla, Mimi näyttää niin houkuttavalta tirolilaispuvussaan, joka maksoi omaisuuden Garmischissa ja

Kukaan ei nyt ehdi huomata kuka on poissa. Kohta ovat grillijuhlat ja sitten...Missä istuvat varikset ja katsovat kangasta, jossa on keltaisia perhosia ja kankaan alla? Missä alkaa vääryys? Kerro Jack, missä se alkaa? Jack...

Olen nyt lukenut Ann-Marie MacDonaldilta ensimmäisen kirjan ja Armon yö, hänen esikoisensa on jo tulossa. Kirjailija tietää, mistä kirjoittaa, sillä hän on syntynyt 1958 Baden-Badenissa, jossa  Kanadan ilmavoimilla oli tukikohta. Sen jälkeen kirjailija on asunut monissa Kanadan kaupungeissa. Linnuntietä on niin täydellinen teos, että jos tämä ei olisi lukuvuoteni ensimmäinen kirja, sanoisin, että tässä on lukuvuoteni 2016 paras tarina. Ajattelen silti niin, sillä MacDonaldilla on juuri se, mitä ihailen: Tarina kasvaa hänen kertoessaan, hän osaa kasvattaa uhkaa ja kuljettaa samalla mukana kontrasteja, joiden takia piina ei kasvaSisareni, rakkaani mittoihin, vaan liikumme jossain Suojeluksenhengityksessä, sillä sama surumielinen usva lopulta muokkaa kirjan henkilöiden kohtalot ja sen mitä heistä tulee. Madeleine tietää jo teininä, että hänestä tulee koomikko ja kun hänen draamaopettajansa Aida toteaa hänelle:”Nauru kuplii kyynelten lähteistä, enkelini, ja sinun lähteesi pohjalla on verta”, minulle valaistui, että olen löytänyt uuden Phillipsini! Mutta palvon paitsi draamaa ja sen rakentamista, myös oikeaa tempoa ja kieltä joka ei kysy lupaa, vaan vie mennessään. Lukekaa, eläkää, maistakaa tätä: