Joulu on usein idyllisen ja lumoavan joulutunteen odotusta. Sen tunteen, että saisi kokea aidon joulufiiliksen, sellaisen kuin oli lapsuuden jouluissa. Kaikki on joulutäydellistä ja rakkauden ympäröimä perhe, jolla on kystä kyllin ja mieli iloinen. Nauru sekoittuu joulumusiikkiin, kynttilät lepattavassa tanssissaan ja ulkopuolella ehdottomasti paljon lunta, sillä ilman lunta joulu ei ole White Christmas.
Toisaalta, kun oikein tarkkaan alkaa muistella, niin ehkä tulee mieleen muitakin asioita. Oliko yhtenä tai kahtena vuonna niin ruma ja toispuoleinen kuusi, että äiti alkoi itkeä ja isä lähti töistä uupuneena vielä pimeään etsimään parempaa? Oliko muutaman kerran anoppilan joulu, jossa oli totuttu kartanotasoiseen menoon, koska anoppi niin halusi, mutta just kun tuli joulurauhan julistus, anoppi sai hermoromahduksen? Ja muistatko sen joulun, kun sisältä löytyi hiiri? Halusit sille oman tilavan laatikon ettei hiiriparka vain joutuisi kylmään yöhön...Miten se hiiri sitten katosikaan, äiti sulkeutui makuuhuoneeseen, minä itkin ja isä juoksi kalsarit jalassa, koska oli varma, että hiiri oli hänen housuissaan...
Pirjo Suvilehdon ja Sari Kantolan Sitä joulua en unohda (Avain 2016) kertoo 24 kalenteriluukun tarinoita erilaisista jouluista. Näissä jouluissa eletään jännityksessä, nautitaan herkuista, mutta ollaan myös köyhiä, kovasti odotetaan ja jopa ratkotaan murhia. Kirjan kuvitus on viehkeän vanhanaikaista ja mukana on mm. Martta Wendelinin helmiä. Vaahteramäellä tapahtuu, joulumusiikkia, sata vuotta vanhoja kortteja, muisteloita...Saamme tuulahduksia erilaisista jouluista kaunokirjallisten henkilöiden ja hahmojen kautta. Saatamme jopa innostua joistakin jouluista niin, että löydämme kiinnostavia joulukirjavinkkejä samalla kun hämmästellen tajuamme joulun voivan olla niin kaukana idyllistä kuin vain voi! Tai ymärrämme, että joulun henki tavoittaa meidät, vaikka kaikki jouluruoka olisi kadonnut, kuusi rumin ikinä ja lahjatkin kaikkea muuta kuin toivottuja.
Carl Larssonin perheen joulut on kuvattu idyllijouluiksi, kuten heidän koko perhe-elämänsä. Kuvassa monihaaraiset kyntteliköt, iso perhe, piiat ja pöytä täynnä herkkuja. Jouluherkkumieleni pelästyy, kun luen tarinan Katharina Schaderista, joka 1647 osti talon Spessartin metsästä ja perusti sinne leipomon. Katharina menestyi hyvin ja kehitteli etenkin piparkakkujaan. 1970-luvulla saksalainen opettaja Hans Traxler kiinnostui sadusta Hannu ja Kerttu, jonka jäljet johtivat Katharinan kohtaloon...Minä järkytyin, sillä niin monta kertaa olen esittänyt Kerttua eikä tämän sadun alkuperästä ollut tietoakaan. Tosin meidän näytelmäkin oli niin pelottava, että jouduimme siitä sitten luopumaan, koska pienimmät katsojat alkoivat saada pahoja painajaisunia.
Onneksi Sitä joulua en unohda jouluissa on köyhimmälläkin jotain lämpöä ja ravintoa yllä olevasta riipaisevasta kuvasta huolimatta. Muistan miten olen itkenyt Tulitikkutytön kohtaloa ja miten paljon olen nauttinut Vaahteramäen Eemelin tempauksesta kunnan vaivastalon asukkaiden puolesta. Eemelin äiti laittaa vaivaistaloon herkkuja koriin, että heilläkin olisi jouluna syötävää pöydässä. Kauhea Komentoora kuitenkin sieppaa herkut ja piilottaa itselleen. Eemeli kuulee tästä ja päättää toimia. Tapaninpäivänä Eemeli hakee vaivaistalon asukkaat Komentooraa lukuunottamatta heille syömään vanhempiensa ollessa muualla. Eemeli ja Pikku-Iida kantavat kaikki talon herkut pöytään: vadillinen palttua, vadillinen silavamakkaroita, vadillinen sylttyä, vadillinen lihapullia...vati jossa on joulujuusto, vadillinen siirappileipää, haarikallinen katajanmarjajuomaa, kannullinen maitoa, kuohollinen riisiryynpuuroa, kehlollinen juustokakkua...maljallinen inkivääripäärynöitä...
Köyhän joulussa myös Teuvo Pakkala muistelee lapsuuden joulujaan, ja miten Oulun keskustassa lapset kävivät kerjuulla. Sillapäänteoksessa Taatan joulu Taata kuvailee lapsuutensa jouluja, joissa ei ollut tarpeeksi ruokaa ja monilla oli puutetta myös lämpöisestä yösijasta.
Jännittävässä joulussa kohtaamme Henning Mankelin ja Håkan Nesserin kirjoittamassa joulutarinassa suositut dekkarihahmomme eksyksissä. Wallander ajelee jossain Kasselin pohjoispuolella, lunta sataa rankasti ja yösijasta ei ole tietoa. Hän pelkää joutuvansa viettämään joulun autossaan, kunes löytää pieneen kylään ja sen ravintolaan. Siellä hän tapaa toisen ruotsalaisen poliisin Van Veeterinin, jolloin Wallander toteaa:
Rikoskirjailijat ajavat usein harhaan.
Ravintolassa on myös kaksi kirjailijaa, joiden kanssa poliisimme päätyvät pelaamaan korttia ja sitten...
Kirjassa muistetaan eläimiä eli on Eläinten joulu, jossa Eemeli Etelälahden ruonossa Jyvä pieni varpuselle:
Jyvä pieni varpuselle
heitä, lapsi kulta;
silloin kauniin joululahjan
rakkaus saa sulta.
Myös Maisema saa oman lukunsa ja senhän me tiedämme, että sen soisi jouluna olevan lunta tulvillaan. Einari Vuorelan runossa on kuutamo ja suksien latu. Poika katsoo ulos ikkunasta, johon muodostuu jäinen kultakukka:
Lapsi katsoo kaihoten
katsoo ikkunalla.
Hiihtää jouluenkeli
hiljaa kuutamolla.
Omat lukunsa saavat myös Joulukuuset, Joulukirkko, Valo, Lahjat, Kaupungin joulu, Tontut, Joulun historia ja Varjojen joulu, joka on pääosin sota-ajan joulua. Muistelemassa ovat Eeva Kilpi, Erkki Palolampi, Minna Canth novellinsa Lehtori Hellmanin vaimo kautta ja kirjailija Aino Kallas ja kriitikko Anna-Maria Tallgren kirjeidensä kautta. Musiikissa saamme vahvan viittauksen Kurt Vonnegutin romaaniin Äiti yö, jonka päähenkilö on...
Kuten tämän runsaan, antavan ja ehdottomasti uudenlaisen joulukirjan tekijät kertovat esipuheessa valinneensa kaunokirjalliset tekstinsä henkilökohtaisten mieltymystensä mukaan, samoin olen tehnyt minä eli poimin teille rusinat pullasta oman makuni mukaan. Olisin halunnut kertoa enemmän Waltarista, Topeliuksesta ja Hietanimestä, mutta tila ei anna myöten, joten ostakaa tämä kirja itsellenne, jos haluatte lukea, miten moninaisia joulut voivat olla. Kertojia ja tarinoita on paljon, lähteet ja lukemisto erittäin runsas eli jokaiselle jotakin ei niin täydellistä. Ei kannata itkeä, että ei tuntenut joulun henkeä, tai että herkkupöydän juustot ovatkin väärät tai pateen pitikin olla viherpippuripateeta. Joustoa!, joustoa!, joustoa!, tietäsittepä, mitä meillä tapahtui viime jouluna, mutta nyt sille jo nauran. Edellisjouluinen tapaus vähän harmittaa, kun keskustelu oli niin vilkasta, että joku huitaisi täyden punaviinilasin, josta punkku sitten valahti valkoiselle matolle. Mitä sille voi, jos koko perhe puhuu paljon ja vielä käyttää käsiään! Nyt on hankittu matalampijalkaiset viinilasit...
Erilaisen joulukirjan henkeen haluan lopettaa lukuunErikoisia tapahtumia, jossa tapahtuu vaikka mitä, mutta eräs tapaus on aika läheinen minulle eli Catherine Cooksonin kirjassa Katie – kaidan tien kulkija,päähenkilö synnyttää lapsen jouluna. Meidänkin kuopuksemme on joulun lapsi, heti joulun jälkeen syntynyt. Paras joululahja ikinä! Lopetuksen kunnia lankeaa nyt kuitenkin Jaana Taposen romaanin Lalalandia ystävyksille Lenille ja Emmalle, jotka vuoden lähestyessä loppua pohtivat elämäänsä. Valintani on huumoria ja sitä, että pidän tämän kirjan raikkaasta otteesta, mutta tehän tiedätte: Ihailen joutsensuhteita! Totuus on kuitenkin, että se oli joulun aikaa, kun pohdiskelin nuoruuden avioliittoni päättämistä eli joulu tuo tunteet pintaan. Emma ilmoittaa miehelleen eroaikeistaan jouluaaton aattona. Leni puolestaan siirtää muutamaa päivää ennen jouluaattoa miehensä tavarat vuokraamaansa asuntoon, miehen ollessa (jälleen kerran) pitkällä työmatkalla...Jo jouluaattona on Lenin osalta kaikki valmista:
Leni kurottui ottamaan suklaakonvehdin, sormeili sen hopeapaperista pois ja sujautti suuhunsa. Heti perään hän siemaisi suun täydeltä mantelilikööriä, nautti makujen sekoittuessa, alkoholin höyrystyessä ja täyttäessä nielun ja nenän. Hän istui syvällä sohvassa pihkalle ja puulle tuoksuvan kimaltelevan joulukuusen vieressä ja yritti tihrustaa kynttilöiden pehmeässä valossa kirjaa, jonka oli ostanut itselleen joululahjaksi. Joulurauha oli laskeutunut olohuoneeseen.
